myrkkyähän ne ovat
Ilse Paakkinen kirjoittaa “uusateismista” Hesarin Vieraskynä-palstalla… melko tyhmästi.
Ensinnäkin ajatus siitä, että ateismi olisi ihan vaan niinku toinen uskonto niinku vaan eri nimellä on yksinkertaisesti typerä. Ateismin kutsuminen uskonnoksi on samalla tavalla nokkelaa kuin vaikka poliittisten puolueiden kutsuminen uskonnoksi: se on kivaa pikkunokkelaa retoriikkaa, mutta sillä ei ole mitään tekemistä tosimaailman kanssa. Se, että ihmisellä on vakaumuksia, näkemyksiä ja aatteita ei tarkoita sitä, että ollaan uskonnollisia — ellei sitten haluta lähteä sille linjalle, että mikä tahansa asia johon ihminen uskoo tai jota hän pitää totena on sama asia kuin uskonto. Silloin “uskonto” ei käsitteenä merkitse enää yhtään mitään, ja tarvitaan joku uusi sana kuvaamaan sitä, että esimerkiksi uskotaan, että Jumala on ihan oikeasti olemassa oleva olento tai taho, jota pitää palvella. Se nyt ei vaan ole sama asia, ei teoriassa eikä käytännössä. (Se, että monet ateistit voivat olla kusipäisiä fanaatikkoja on ihan totta, mutta ei se tee heistä uskovaisia.)
Myös väite siitä, että ateistit ovat juurettomia on pöyristyttävän typerä. Ateisteilla on esimerkiksi kotimaa, suku ja paikka yhteiskunnassa, noin kolme ihan päivänselvintä asiaa mainitakseni. Ateistit menevät naimisiin ja järjestävät hautajaisia siinä missä muutkin. Se, että sitä ei tehdä jonkinlaisessa siunauskontekstissa ei mitenkään tee näistä tapahtumista merkityksettömiä.
Erityisesti minua kuitenkin ärsytti tämä kappale:
Noitavainot ja pedofiliaan syyllistyneet papit ovat uusateistien vakiokalustoa, kun he pyrkivät osoittamaan uskontojen myrkyllisyyden. He johtavat yksittäisistä tapauksista universaaleja totuuksia eivätkä kiinnitä huomiota positiivisesti vaikuttaneisiin uskoviin henkilöihin ja uskonnollisiin tapahtumiin, edes tekojen tasolla.
Pedofiliaan syyllistyvä pappi ei sinänsä ole sen pahempi kuin pedofiliaan syyllistyvä perheenisä, opettaja tai kukaan muukaan lapsen elämässä oleva, tämän luottamuksen pettänyt aikuinen auktoriteettihahmo, mutta esimerkiksi katolisen kirkon parissa pitkään roikkunut (ja takuulla yhä roikkuva) pedofilian hiljaisen hyväksymisen kulttuuri on jotain, jonka juurikin uskonto mahdollistaa useammastakin syystä.
Ensimmäinen on koko asetelman naurettavuus: kielletään ihmiseltä seksuaaliset vietit. Esiaviollinen seksi on syntiä, muu kuin lisääntymistarkoituksessa harrastettu seksi on jos ei nyt syntiä niin ainakin paheksuttavaa ja likaista, ja ihan kaikki papin harjoittama seksi on syntiä. Sitten järjestetään asiat niin, että pannaan nämä papit — joiden seksuaaliset halut, tarpeet ja paineet eivät suinkaan mystisesti katoa ammatinvalinnan myötä, ne vain kielletään — koko ajan asioimaan lasten kanssa. Onko jotenkin kauhean vaikeaa oivaltaa, miksi tämä on asetelma, joka johtaa helposti hyvin ikäviin tilanteisiin? Se ei tietenkään tarkoita sitä, että kaikki katoliset papit olisivat lasten perässä, mutta ei se nyt ainakaan paranna tilannetta. Ja kyllä, totta helvetissä se johtuu uskonnosta, kun juurikin katolinen uskonto on se asia, joka selittää, etteivät papit saa mennä naimisiin tai harrastaa seksiä tai edes masturboida.
Toinen juurikin siitä uskonnoista — siis ei yksilöistä — kumpuava ongelma on katolisen kirkon järjestelmällinen toiminta, joka mahdollistaa tällaisten tilanteiden jatkumisen vuosikymmenestä toiseen: listat hiljaiseksi maksetuista perheistä, papeista jotka saivat pitää työnsä ja jotka siirrettiin toiselle paikkakunnalle jatkamaan ammatin harjoittamista, jne. ovat melko vaikuttavia.
Järjestäytyneen uskonnon kohdalla ongelma piileekin pitkälti siinä, että tällaisten organisaatioiden johdossa olevilla tahoilla on todella, todella paljon auktoriteettia ja resursseja ja vahvat intressit pitää niistä kiinni. Kaikki tämä valta perustuu siihen, että ihmisiä alistetaan osaksi järjestelmää, joka on täysin tekopyhä ja perustuu valheisiin ja hölmöihin satuihin. Samanlaista toimintaa tapahtuu toki muuallakin, mutta ainakin meitä johtavien poliitikkojen on edes jonkinlaisella teoriatasolla perusteltava päätöksensä jollain muulla kuin sillä, että tällainen on Jumalan tahto. Kirkon auktoriteetti taas perustuu siihen, että ylivaltainen ja täysin kritiikin yläpuolella oleva taho sanoo, että näin se on.
Se, että uskontojen parissa toimii myös positiivisia asioita aikaan saavia ihmisiä on naurettava argumentti niin kauan, kun nämä järjestöt itse kuitenkin perustuvat valheisiin ja taikauskoon. Kyse on siitä, minkälaista kulttuuria nämä instituutiot luovat, ei siitä, mitä yksittäiset kyseiseen instituutioon kuuluvat henkilöt tekevät — ja kun puhutaan uskonnoista, puhutaan käytännössä aina instituutioista.
Tilanne on vähän samanlainen kuin jonkun Homman kanssa: se on rasistinen organisaatio siksi, että se ei koskaan yritä olla mitään muuta kuin rasistinen organisaatio. Se, että asiasta kysyttäessä puhutaan ympäripyöreitä ja vakuutellaan, että eihän me nyt siis suinkaan rasisteja olla ei muuta porukan todellista luonnetta, kun samalla kuitenkin siedetään ja rohkaistaan aktiivisten osallistujien keskuudessa jatkuvaa ja päivänselvää rasismia. Se, että yksittäiset Homman tyypit saattavat hyvinkin olla vitun mukavia ja fiksuja ja altruistisia ja positiivisia asioita aikaan saavia ihmisiä on ihan yhtä tyhjän kanssa, kun Homma instituutiona antaa hiljaisen hyväksyntänsä siellä kurluttavalle henkiselle likaviemärille.
Ylläoleva ei kuitenkaan välttämättä ole mikään ateismin kulmakivi. Useimmille kyse on yksinkertaisesti siitä, että joko halutaan olla maailmassa, jossa päätöksiä tehdään järkipohjaisilla perusteluilla — jotka toivottavasti ovat oikeudenmukaisia — tai sellaisessa maailmassa, jossa esimerkiksi orjuus ja kansanmurha ovat hyväksyttäviä, tai jossa nainen ei saa puhua kirkossa, koska yhteiskunnallisesti ja moraalisesti primitiivisten paimentolaisjunttien keksimässä sadussa lukee niin, eikä sitä saa kyseenalaistaa.
Ensimmäinen metodi ei millään muotoa ole pomminvarma, mutta ainakin siinä lähdetään liikkeelle siitä, että asioita pitää edes jotenkin yrittää perustella jollain muulla kuin naurettavalla huuhaalla.
