myrkkyähän ne ovat

Wed Mar-3rd-2010 // Filed under: Täällä Pohjantähden alla

Ilse Paakkinen kirjoittaa “uusateismista” Hesarin Vieraskynä-palstalla… melko tyhmästi.

Ensinnäkin ajatus siitä, että ateismi olisi ihan vaan niinku toinen uskonto niinku vaan eri nimellä on yksinkertaisesti typerä. Ateismin kutsuminen uskonnoksi on samalla tavalla nokkelaa kuin vaikka poliittisten puolueiden kutsuminen uskonnoksi: se on kivaa pikkunokkelaa retoriikkaa, mutta sillä ei ole mitään tekemistä tosimaailman kanssa. Se, että ihmisellä on vakaumuksia, näkemyksiä ja aatteita ei tarkoita sitä, että ollaan uskonnollisia — ellei sitten haluta lähteä sille linjalle, että mikä tahansa asia johon ihminen uskoo tai jota hän pitää totena on sama asia kuin uskonto. Silloin “uskonto” ei käsitteenä merkitse enää yhtään mitään, ja tarvitaan joku uusi sana kuvaamaan sitä, että esimerkiksi uskotaan, että Jumala on ihan oikeasti olemassa oleva olento tai taho, jota pitää palvella. Se nyt ei vaan ole sama asia, ei teoriassa eikä käytännössä. (Se, että monet ateistit voivat olla kusipäisiä fanaatikkoja on ihan totta, mutta ei se tee heistä uskovaisia.)

Myös väite siitä, että ateistit ovat juurettomia on pöyristyttävän typerä. Ateisteilla on esimerkiksi kotimaa, suku ja paikka yhteiskunnassa, noin kolme ihan päivänselvintä asiaa mainitakseni. Ateistit menevät naimisiin ja järjestävät hautajaisia siinä missä muutkin. Se, että sitä ei tehdä jonkinlaisessa siunauskontekstissa ei mitenkään tee näistä tapahtumista merkityksettömiä.

Erityisesti minua kuitenkin ärsytti tämä kappale:

Noitavainot ja pedofiliaan syyllistyneet papit ovat uusateistien vakiokalustoa, kun he pyrkivät osoittamaan uskontojen myrkyllisyyden. He johtavat yksittäisistä tapauksista universaaleja totuuksia eivätkä kiinnitä huomiota positiivisesti vaikuttaneisiin uskoviin henkilöihin ja uskonnollisiin tapahtumiin, edes tekojen tasolla.

Pedofiliaan syyllistyvä pappi ei sinänsä ole sen pahempi kuin pedofiliaan syyllistyvä perheenisä, opettaja tai kukaan muukaan lapsen elämässä oleva, tämän luottamuksen pettänyt aikuinen auktoriteettihahmo, mutta esimerkiksi katolisen kirkon parissa pitkään roikkunut (ja takuulla yhä roikkuva) pedofilian hiljaisen hyväksymisen kulttuuri on jotain, jonka juurikin uskonto mahdollistaa useammastakin syystä.

Ensimmäinen on koko asetelman naurettavuus: kielletään ihmiseltä seksuaaliset vietit. Esiaviollinen seksi on syntiä, muu kuin lisääntymistarkoituksessa harrastettu seksi on jos ei nyt syntiä niin ainakin paheksuttavaa ja likaista, ja ihan kaikki papin harjoittama seksi on syntiä. Sitten järjestetään asiat niin, että pannaan nämä papit — joiden seksuaaliset halut, tarpeet ja paineet eivät suinkaan mystisesti katoa ammatinvalinnan myötä, ne vain kielletään — koko ajan asioimaan lasten kanssa. Onko jotenkin kauhean vaikeaa oivaltaa, miksi tämä on asetelma, joka johtaa helposti hyvin ikäviin tilanteisiin? Se ei tietenkään tarkoita sitä, että kaikki katoliset papit olisivat lasten perässä, mutta ei se nyt ainakaan paranna tilannetta. Ja kyllä, totta helvetissä se johtuu uskonnosta, kun juurikin katolinen uskonto on se asia, joka selittää, etteivät papit saa mennä naimisiin tai harrastaa seksiä tai edes masturboida.

Toinen juurikin siitä uskonnoista — siis ei yksilöistä — kumpuava ongelma on katolisen kirkon järjestelmällinen toiminta, joka mahdollistaa tällaisten tilanteiden jatkumisen vuosikymmenestä toiseen: listat hiljaiseksi maksetuista perheistä, papeista jotka saivat pitää työnsä ja jotka siirrettiin toiselle paikkakunnalle jatkamaan ammatin harjoittamista, jne. ovat melko vaikuttavia.

Järjestäytyneen uskonnon kohdalla ongelma piileekin pitkälti siinä, että tällaisten organisaatioiden johdossa olevilla tahoilla on todella, todella paljon auktoriteettia ja resursseja ja vahvat intressit pitää niistä kiinni. Kaikki tämä valta perustuu siihen, että ihmisiä alistetaan osaksi järjestelmää, joka on täysin tekopyhä ja perustuu valheisiin ja hölmöihin satuihin. Samanlaista toimintaa tapahtuu toki muuallakin, mutta ainakin meitä johtavien poliitikkojen on edes jonkinlaisella teoriatasolla perusteltava päätöksensä jollain muulla kuin sillä, että tällainen on Jumalan tahto. Kirkon auktoriteetti taas perustuu siihen, että ylivaltainen ja täysin kritiikin yläpuolella oleva taho sanoo, että näin se on.

Se, että uskontojen parissa toimii myös positiivisia asioita aikaan saavia ihmisiä on naurettava argumentti niin kauan, kun nämä järjestöt itse kuitenkin perustuvat valheisiin ja taikauskoon. Kyse on siitä, minkälaista kulttuuria nämä instituutiot luovat, ei siitä, mitä yksittäiset kyseiseen instituutioon kuuluvat henkilöt tekevät — ja kun puhutaan uskonnoista, puhutaan käytännössä aina instituutioista.

Tilanne on vähän samanlainen kuin jonkun Homman kanssa: se on rasistinen organisaatio siksi, että se ei koskaan yritä olla mitään muuta kuin rasistinen organisaatio. Se, että asiasta kysyttäessä puhutaan ympäripyöreitä ja vakuutellaan, että eihän me nyt siis suinkaan rasisteja olla ei muuta porukan todellista luonnetta, kun samalla kuitenkin siedetään ja rohkaistaan aktiivisten osallistujien keskuudessa jatkuvaa ja päivänselvää rasismia. Se, että yksittäiset Homman tyypit saattavat hyvinkin olla vitun mukavia ja fiksuja ja altruistisia ja positiivisia asioita aikaan saavia ihmisiä on ihan yhtä tyhjän kanssa, kun Homma instituutiona antaa hiljaisen hyväksyntänsä siellä kurluttavalle henkiselle likaviemärille.

Ylläoleva ei kuitenkaan välttämättä ole mikään ateismin kulmakivi. Useimmille kyse on yksinkertaisesti siitä, että joko halutaan olla maailmassa, jossa päätöksiä tehdään järkipohjaisilla perusteluilla — jotka toivottavasti ovat oikeudenmukaisia — tai sellaisessa maailmassa, jossa esimerkiksi orjuus ja kansanmurha ovat hyväksyttäviä, tai jossa nainen ei saa puhua kirkossa, koska yhteiskunnallisesti ja moraalisesti primitiivisten paimentolaisjunttien keksimässä sadussa lukee niin, eikä sitä saa kyseenalaistaa.

Ensimmäinen metodi ei millään muotoa ole pomminvarma, mutta ainakin siinä lähdetään liikkeelle siitä, että asioita pitää edes jotenkin yrittää perustella jollain muulla kuin naurettavalla huuhaalla.



on the second creed

Sun Feb-28th-2010 // Filed under: Games

Having spent most of last week in the throes of a flu, I had excellent opportunity to catch up on some things. I plowed through the entire fifth season of Lost. (Had a great time with that, thanks for asking, and let me just take this opportunity to say that the people who still insist that they’re making it up as they go along and pulling stuff out of their asses at random, you’re either trolling or completely oblivious to the obvious amount fo care that has gone into that thing. That said, I can see how you might think that if you watch it one episode at a time. I can’t see how anyone could enjoy it like that, it’s just way too goddamn dense.)

I also took care of another thing I’d left hanging: Assassin’s Creed II. You may or may not recall that I wasn’t a huge fan of the first game. It wasn’t horrible, and there were parts of it I thought were fantastic, but when it wasn’t working, it just wasn’t a lot of fun. They fixed a lot of stuff in the sequel.

This is a great example of why sequels really are a good idea in games, at least under certain circumstances. (And I’m not talking about churning out one soulless installment after another in an annual franchise here, you understand.) You spend so much time developing the technology and working out the design that you’ll always have to compromise in the end. The need to compromise is universal, of course, but with a sequel, a lot of the heavy lifting has already been done. Ideally, at that point you don’t have to invent the wheel all over again — you can just concentrate on making the content and gameplay better and smoother.

We’ve seen a bunch of games prove this point during the past year or so: Uncharted 2, Mass Effect 2, even Bioshock 2, from what I hear, though I haven’t had the chance to play that yet. And Assassin’s Creed II is definitely another such success.

A few very minor spoilers ahead.

(more…)



raindrops keep falling

Fri Feb-19th-2010 // Filed under: Games

Just finished playing Heavy Rain. (No spoilers here, I hasten to add.) Everyone made it alive to the end. I figured out who the killer is. I had a reasonably happy ending. And I had a great experience: it’s easily one of the most interesting games I’ve played in a long time.

There are issues, to be sure. Many of them. For starters, the visuals vary a great deal: in some scenes, they’re absolutely top notch, in others, they seem lackluster. The main characters always look fantastic, though, and the level of animation in their faces, body language and clothes is great.

For example, in the very beginning of the game, there’s a scene where Ethan Mars, on of the four protagonists, is walking around a mall and trying to spot his kid. First he walks around fairly slowly, but as he becomes more concerned, he begins to look around in an agitated fashion, starts to walk more quickly, takes the occasional running step, etc.

(more…)



joulun ihme

Thu Dec-24th-2009 // Filed under: Höpöhöpö

Voi hiivamuorin joulutulehdukset, ette ikinä arvaa mitä mulle tapahtui ehkä tunti sitten! MÄ LÖYSIN MANTELIN!

Olen selvästi Suomen paras. Koittakaa pärjätä.



interview with a dick

Fri Dec-11th-2009 // Filed under: Things Are Happening

Relating to my previous post about Uganda, a friend pointed me towards these YouTube clips, where political commentator Rachel Maddows tears Richard Cohen a new one. But before we get to them, a little background:

Cohen is a piece of work; he’s a gay guy who decided he just wasn’t gay anymore, got religion, got married, got some kids. Now he’s a totally straight, not at all gay, very happily married non-faggot “conversion therapist”, which essentially means that he tells people — and makes a living out of telling people — that people can just stop being gay. His book, Coming Out Straight, has been used by the Ugandan government as “evidence” for why it’s okay to execute gays. (Very helpfully, Cohen himself sent them copies — although I’m sure he didn’t realize exactly what they were planning, because I think even a raging asshole like him realizes that at this point, things are just getting way out of hand, and clearly he’s trying to distance himself from the whole thing.)

I like the methodical way Maddows goes after him, and I love to watch him squirm. I mean, I’m not particularly familiar with Maddows, but in this age of 30-second sound bites and rhetoric, I love that she’s taking, what, 15 minutes to have a conversation and present an actual argument against this douchebag — and yeah, she’s gay, so that probably has an impact on her priorities, but she’s not making a personal argument. I mean, it’s not a spectacular show where he’s reduced to tears in the end, but… I dunno, I just wish this happened more often to assholes like this, which is another way of saying that I wish more people with jobs in the media went after these people.

Anyway. Here we go, in two parts:





open letter to uganda

Tue Dec-1st-2009 // Filed under: Things Are Happening

Dear Uganda,

So, I heard you’ve got a proposed law in the works! Gay people with HIV should be killed, and people who, oh, say that hey, maybe you shouldn’t kill those queers because it’s wrong should be put in jail?

Fuck you, Uganda. Fuck you very much.

Yours sincerely,
Mikko Rautalahti



ajatelkaa nyt niitä lapsia

Tue Nov-3rd-2009 // Filed under: Täällä Pohjantähden alla

Facebookin puolella lauma pässejä on vaatimassa pedofiilien lynkkaamista, ja valitettavasti siitä noussut meteli on vuotanut myös Facebookin ulkopuolelle. Se vituttaa, koska siinä kukkii pohjaton tyhmyys.

Ihan ensiksi pitäisi ymmärtää, että pedofiili ja lapsenraiskaaja ovat kaksi eri asiaa. Pedofiili on tyyppi, joka kiihottuu kakaroista. Lapsenraiskaaja on tyyppi, joka raiskaa lapsen. Vain jälkimmäinen on rikollinen.

(more…)


 


Copyright © Mikko Rautalahti, All Rights Reserved
WordPress makes with the publishing.